Kasvokkain – tarinoita ihmisen ja työn arvosta on puheenvuoro hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijöiden arvostuksen puolesta.

”Se, että saa olla elämän päättymisen hetkellä läsnä ihmisen rinnalla, tuntuu suurimmalta kunnialta, jonka hoitaja voi työssään kohdata.” Näin kertoo Anna. Hän on yksi kuudestatoista hoitotyön ja varhaiskasvatuksen ammattilaisesta, joiden kasvot ja äänen näyttely nostaa esiin. Kun kuvaan astuu ihminen, joka kertoo työnsä merkityksestä itselleen ja yhteiskunnalle, aukeaa alan todellisuus uudella tavalla. Koskettavissa tarinoissa kiteytyy työn vaativuus, inhimillisyys ja merkitys koko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Osallistu keskusteluun, jaa kokemuksesi näyttelystä tai omia tarinoita hoitotyöstä somessa aihetunnisteella #kasvokkainnäyttely.

Mari Holmberg

Mari

Haluatteko olla nyt kahden, vai jäänkö vielä tähän?

Kolmen vuoden ajan olimme yhdessä perheen kanssa taistelleet tytön syöpää vastaan. Välillä itkien, välillä nauraen, kannatellen ja tukien. Lopulta oli taivuttava, tässä on taistelu, jota emme tule voittamaan. Olin istunut isän ja hänen pienen tyttärensä vierellä sairaalan huoneessa lähes koko yön. Hoitanut hiljaa poislipuvaa lasta, ja isää, joka tuntui lipuvan tyttärensä mukana yhä kauemmaksi. Yössä ei ollut juurikaan sanoja, mutta sitäkin enemmän arvostavia katseita, rohkaisevia hymyjä, silittäviä käsiä, lempeyttä ja syvää kunnioitusta. Sinä yönä, niissä muutamassa neliössä oli koko maailma. Vääjäämättömän lähestyminen tuntui yhä selvemmin ja voimakkaammin. Ajattelin isän haluavan olla viimeiset hetket tyttärensä kanssa kahden.

Jää vielä. Tässä on nyt kaikki.

Tuota yötä, isää ja tyttöä en unohda ikinä. Kohtaamisilla voidaan muuttaa maailmaa. Sairaanhoitajana koen olevani valtavan etuoikeutettu saadessani olla mukana perheiden elämän pimeimmissä jaksoissa. Rinnalla kulkien, kannatellen, menemällä kohti sitä, mikä itseäkin pelottaa. Minulla on vankkumaton usko siihen, että se kaikki mitä itse annan, leviää moninkertaisena eteenpäin.

”Sen puolesta, että tulevaisuudessakin perheillä olisi hoitaja, jolle sanoa Jää vielä.”

Minkälainen arvo annetaan työlle, jossa ihmisten välillä tapahtuu jotain mittaamattoman arvokasta? Työlle, joka muuttaa ihmisten elämää? Työntekijöille, jotka vaalivat, suojelevat, raivokkaasti puolustavat ihmisyyttä, ihmisarvoa ja elämää?

Sen puolesta, että tulevaisuudessakin perheillä olisi hoitaja, jolle sanoa Jää vielä.

Sara Mutta

Sara

Olen sairaanhoitajana aivohalvausyksikössä. Kaikkein koskettavimpia hetkiä ovat ne, kun potilaan oireisto hoidon myötä lähtee korjaantumaan. Muistan yhden toimenpidetilanteen, jossa alkuun täysin puhumaton potilas alkoi välittömästi toimenpiteen jälkeen tuottaa sanoja.

Ensimmäinen sana oli hei, toinen oli kiitos.

Tässä kohtaa hoitohenkilökunta puhkesi aplodeihin. Suosiota osoitettiin sekä hoitotiimille että potilaalle. Ilman toimenpidettä potilas olisi pahimmassa tapauksessa menehtynyt, toiseksi pahimmassa hän olisi vammautunut loppuelämäkseen.

Pelkkä toimenpide ei kuitenkaan riitä. Potilas tarvitsee kuntoutusta palatakseen takaisin elämään. Minä, hoitaja, en ole menoerä. Minä kuntoutan ihmisiä takaisin arkeen, takaisin oman perheen luo, takaisin osaksi yhteiskuntaa ja takaisin työelämään.

”Minä, hoitaja, en ole menoerä. Minä kuntoutan ihmisiä takaisin arkeen, takaisin oman perheen luo, takaisin osaksi yhteiskuntaa ja takaisin työelämään.”

Jos yrittäjät ja yritykset pitävät Suomen rattaat pyörimässä, niin kuka heitä auttaa, kun aivoinfarkti yllättäen saapuu, tukkii suonen ja yrittää halvaannuttaa puolet kehosta? Minä ja tuhannet muut kollegani ympäri Suomea.

Olen koulutettu ammattilainen, taitava ja tehokas sairaanhoitaja. Miksi ammattiani arvostetaan rahallisesti vähemmän kuin muita samantasoisen koulutuksen saaneita oman alansa ammattilaisia? Eikö minua hoitajana arvosteta vai eikö suomalaisten terveyttä arvosteta?”

Maarit Susiniemi

Maarit

Kuljen hetken ihmisen rinnalla, kun hän on kipeä, pelokas, surullinen, sekava, tuskainen, tajuton, hauras, haavoittuvainen. Valon kantaja, valon antaja. Katse, ääni, kosketus. Pieni pala toivoa, apua. Olet tärkeä. Olen tärkeä.

Työn monipuolisuus, työyhteisö, teknologia, uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen innostavat, mutta toisten auttaminen on paras osa työtäni. Inhimillinen työ, ihmiseltä ihmiselle.

Vaikka työ antaa paljon, ottaa se myös omansa. Se on välillä raskasta ja kuormittavaa, eikä palkalla juuri juhlita. Se ei vastaa työn vaatimustasoa.

”Ajatuksella ja sydämellään työtä tekeviä hoitajia tarvitaan, mutta hekin tarvitsevat hieman takaisinpäin, jotta jaksavat taas jakaa hyvää.”

Palkkauksessa saisi olla porkkanoita matkan varrella, jotta myös hoitoalalla työskentelevät pystyisivät toteuttamaan henkilökohtaisia haaveitaan, kuten maksamaan lainojaan, matkustamaan tai tekemään jotain isompia hankintoja. Tai ihan vain, jotta voisi pitää palkattomia vapaita levätäkseen.

Ajatuksella ja sydämellään työtä tekeviä hoitajia tarvitaan, mutta hekin tarvitsevat hieman takaisinpäin, jotta jaksavat taas jakaa hyvää. Tuntuu aivan kohtuuttomalta, miten eriarvoisessa asemassa olemme verrattuna muihin saman koulutustason omaaviin.

Meidän tulee pitää yhtä, tukea toisiamme ja taistella kaikkien hoitajien, hyvän hoidon puolesta, toistemme ja oman tulevaisuutemme puolesta! Sillä ehkä se matka, jonka toisen kanssa kuljen, on se kaikkein yksinäisin.”

Jenna Komulainen

Jenna

Makaan sängyssä. Vieressäni on päivystyspuhelin, joka voi soida hetkenä minä hyvänsä. Puhelimen soidessa minulla on puoli tuntia aikaa olla leikkaussalissa valmiina pelastamaan ihmishenkeä.

Pysähdyn seuraavaan ajatukseen: ”Olen anestesiahoitaja, jonka osaaminen joutuu painetestiin potilaan elämän kriittisimmillä hetkillä.”

Kuulun näkymättömään ryhmään sairaanhoitajia. Me anestesiahoitajat olemme niitä, jotka hoitavat potilasta tämän jokaisella sydämenlyönnillä olipa leikkaussalissa yö tai päivä.

Olemme anestesialääkärin työpari, ne kädet, jotka jäävät aina potilaan luo. Olemme anestesialääkärin seitsemäs aisti silloin, kun lääkäri ei ole leikkaussalissa. Työmme on hoitaa anestesiaa yhdessä sekä itsenäisesti, mutta aina potilaan parhaaksi. Me anestesiahoitajat valvomme itsenäisesti potilaan elintoimintoja, unta, kipua, relaksaatiota, nesteytystä, lämpötasapainoa ja hengityskonetta. Reagoimme muutoksiin, lääkitsemme ja säädämme hengityskonetta.

”Kuulun uskomattoman taitavien ihmisten joukkoon, joita kukaan ei muista nähneensä. Olemme se kosketus, jota potilas ei tunne, se katse, jota kukaan ei näe.”

Rakastan työtäni. Niitäkin hetkiä, kun oma sydän jättää lyönnin välistä ja adrenaliini saa minut vain toimimaan tilanteissa, joita ei toivoisi kenellekään. Olen ylpeä voidessani sanoa itseäni anestesiahoitajaksi. Kuulun uskomattoman taitavien ihmisten joukkoon, joita kukaan ei muista nähneensä. Olemme se kosketus, jota potilas ei tunne, se katse, jota kukaan ei näe. Olemme uskomaton ammattiryhmä, joka on läsnä joka ikisen hetken, jonka potilas on leikkaussalissa.

Nina Wicht

Nina

Valmistuin 1995 lastensairaanhoitajaksi, työskentelen keskussairaalassa lasten poliklinikalla ja olen unelma-ammatissani. Pistän itseni täysillä likoon työssäni – pikkutarkasti, ei sinnepäin. Ydintehtävä on aina kirkkaana mielessäni.

Ikkunalaudalla säilytän tiarakokoelmaa, niitä saa lapset lainata. Kuljen ylpeänä poronsarvet päässäni, sillä parasta työssäni on yhteys lapsiin, luottamuksen voittaminen, tukeminen ja hassuttelu.

Kohtaan työssäni paljon koskettavia tilanteita. Kun juttelee vakavasti sairaan lapsen kanssa ja kysyy, mitä hän toivoisi kaikkein eniten ja vastaukseksi saa toivomuksen mennä isin ja äidin kanssa kauppaan. Kunpa aina muistaisi, että onneen ei tarvita isoja asioita.

”Meistä hoitajista pitäisi pitää huolta, että me jaksamme pitää huolen muista. Suomalainen hoitohenkilöstö ei ole ehtymätön luonnonvara.”

Teen työtä, jolla on merkitystä. Teen sitä maassa, jossa on maailman paras sairaanhoito. Arvostus ei näy palkassa. Meistä hoitajista pitäisi pitää huolta, että me jaksamme pitää huolen myös muista näinä vaikeina aikoina. Suomalainen hoitohenkilöstö ei ole ehtymätön luonnonvara.

Sairaanhoitajien joukkovoima on vahvaa. Voimme kulkea pää pystyssä, sillä olemme ihan hemmetin hyviä siinä mitä teemme!

Anna Hahtala

Anna

Hoitoala valikoitui ammatikseni hieman sattumalta, mutta valinnan tehtyäni en ole eläessäni ollut mistään asiasta yhtä varma. Kätilön työ tuntui unelmien täyttymykseltä. Ja sitä se olikin. Vuosien myötä päädyin tekemään sairaanhoitajan työtä ja löysin lopulta todellisen paikkani terveysasemalta itsenäisestä ja vaativasta vastaanottotyöstä.

Työni on opettanut minulle paljon elämästä ja ihmisistä. Parasta työssäni on ihmisten kohtaaminen, sillä ihmiset kiinnostavat minua loputtomasti. Minulla on vahva hoitajan identiteetti ja olen aina ylpeänä kertonut, mitä teen työkseni. Edelleen, 16 työvuoden jälkeen, asian kertominen sykähdyttää minua.

”Se, että saa olla elämän päättymisen hetkellä läsnä ihmisen rinnalla, tuntuu suurimmalta kunnialta, jonka hoitaja voi työssään kohdata.”

Koskettavimpana hetkenä pidän urani alussa kohtaamaani kuolevan potilaan hoitamista. Muistan paikan, potilaan ja hetket ennen ja jälkeen kuoleman. Kuolema oli rauhallinen ja kaunis. Koin, että sain olla läsnä lähes pyhällä hetkellä tuon ihmisen vierellä. Myös ensimmäinen vauva, joka syntyi minun käsiini, on jäänyt lähtemättömästi mieleeni ainutlaatuisena kokemuksena, mutta se, että saa olla elämän päättymisen hetkellä läsnä ihmisen rinnalla, tuntuu suurimmalta kunnialta, jonka hoitaja voi työssään kohdata.

Työ ei ole helppoa ja vaatimukset ovat kasvaneet työn kuormittavuuden mukana vuosi vuodelta. Minäkin uuvuin ja sairastuin kaksi vuotta sitten masennukseen. Sen myötä olen joutunut opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan ja hieman uudenlaista lähestymistapaa työhöni.

Toivoisin, että jokainen suomalainen, päättäjä tai kadun kulkija tietäisi, miten suurella sydämellä ja tarmolla me hoitajat työtämme teemme. Tämä työ ottaa paljon, mutta se myös antaa. Tärkein on kohtaamamme ihminen. Me teemme tätä työtä, ajoittain sydän vereslihalla, jotta jokainen suomalainen voisi tuntea olevansa turvassa. Toimiva terveydenhuolto on lahja, jonka me Tehyläiset annamme suomalaisille joka päivä ja saamme sen myös itse. On tärkeää, että tästä huolehditaan myös tulevaisuudessa.

Malla Lappeteläinen

Malla

Työskentelen fysioterapeuttina vaikeavammaisten ja pitkäaikaissairaiden parissa neurologisten sairauksien piirissä. Työnkuvaani kuuluu vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen toteuttaminen yhteistyössä asiakkaan kanssa. Asiakkaillani on lähtökohtaisesti merkittäviä toiminnan rajoitteita arjessaan. Terapia merkitsee jokaiselle asiakkaalle erilaisia asioita; se mahdollistaa itsenäisyyden tai tuo uusia toimintoja arkeen tai hidastaa toimintakyvyn heikkenemistä.

Terapiatilanteissa olemme armottoman kasvokkain vamman tai sairauden aiheuttaman rajoittuneisuuden kanssa. Työssäni korostuu asiakkaan voimavarojen näkyväksi tuonti ja vahvuuksien korostaminen. Terapeuttina koen tärkeimmäksi tehtäväkseni mahdollistaa asiakkaalle itselleen tärkeimmät elämän toiminnot ja osallistumisen. Parhaimmillaan asiakas omaa tai rakentaa vahvan hallinnan tunteen; vamma tai sairaus ei hallitse elämää, vaan asiakas kykenee elämään itselleen mielekästä ja merkityksellistä elämää sairauden kanssa.

”Asiakkaan kanssa olemme armottoman kasvokkain vamman tai sairauden aiheuttaman rajoittuneisuuden kanssa. Työni tavoitteena on asiakkaan elämän toimintojen ja osallistumisen mahdollistaminen.”

Suuri osa asiakkaista käy terapiassa vuosia, joten vuorovaikutussuhteen laadulla on merkittävä rooli asiakkaan motivaatioon – kuinka hänet nähdään ja kuullaan. Olen todella ylpeä ja koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä näin arvokasta työtä.

Sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan lisää kannustimia, esimerkiksi koulutus- ja etenemismahdollisuuksia sekä etenkin kohtuullista palkkaa huomioiden työn vaativuus ja vastuu. Olen ollut usein tilanteessa, jossa hyvin tehty työ palkitaan lisätehtävillä ilman lisäresursseja tai lisäpalkkaa. Tehtävien kasaaminen ahkerille työntekijöille ei kannusta aktiiviseen osallistumiseen tai oman työnsä kehittämiseen vaan lisää sekä työuupumusta että epätasa-arvoa työpaikoilla.

Maiju Hyyryläinen

Maiju

Valmistuin vuonna 2017 bioanalyytikoksi ja tällä hetkellä työskentelen päivystävässä laboratoriossa. Koen suurta ammattiylpeyttä alastamme. Mahdollisuuteni auttaa ja olla mukana terveyden edistämisessä on merkityksellistä.

Kuluva vuosi ollut erityinen meille kaikille. Sosiaali- ja terveysalalla tämä on näkynyt ääri-ilmiöiden lisääntymisenä. Lomautuksia, työtahdin kiristämistä, vastuun lisäämistä, pelkoa oman terveyden vaarantumisesta työtehtävien seurauksena, potilaiden pelon ja ärtymyksen rauhoittamista sekä epävarmuutta siitä, joutuuko lomat pitämään ensi viikolla vai saako niitä pitää lainkaan.

Toisaalta olen pitänyt merkittävänä mahdollisuutena päästä mukaan covid-näytteenottotoimintaan. Olen ollut tekemässä jotain täysin uutta, jossa pääsen hyödyntämään laboratorioalan erikoisosaamista. Työn kautta pääsen tekemään jopa maailmanlaajuista tilannetta edistävää työtä.

”Työurani alusta alkaen olen ollut täynnä toivoa. Yhdessä voimme muuttaa maailmaa tasavertaisemmaksi.”

Palkkaepätasa-arvo on puhuttanut aina koulun ruokalasta ja harjoittelupaikkojen kahvipöydistä tähän päivään saakka. Alusta asti on siis luotu kuvaa siitä, että työmme on arvokasta, mutta arvostusta ei osoiteta teoin. On syntynyt mielikuva, että sote-ala on pakollinen paha, johon ei haluta panostaa. Työurani alusta alkaen olen kuitenkin ollut toivoa täynnä. Yhdessä voimme muuttaa maailmaa tasavertaisemmaksi. Edelleen tämä toivo elää, mutta yksittäisen hoitohenkilökunnan edustajan vaikutusmahdollisuudet näin suureen asiaan ovat rajalliset.

Sosiaali- ja terveysalalla palkitsemiskulttuuri on vielä lapsenkengissä, vaikka sen vaikutukset työssä motivoitumiseen onkin osoitettu. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että pienelläkin kädenojennuksella voidaan saada suuri tunne aikaan. Selän kääntämisellä ja ohikatsomisella ei taas saada ketään motivoitua ja sitoutettua.

Tanja Glad

Tanja

Olen pienestä asti halunnut lähihoitajaksi, koska haluan tehdä hyvää ja auttaa toisia. Nyt olen töissä terveyskeskussairaalassa ja pidän työstäni todella paljon. Jokainen päivä on erilainen, opin koko ajan uutta ja pystyn kehittämään ja haastamaan itseäni jatkuvasti.

”Olen monesti istunut kuolevan potilaan vieressä ja kuullut viimeiset hengenvedot. Ollut läsnä, ettei täältä tarvitsisi lähteä yksin.”

Parhaita hetkiä ovat ne, kun saa kiitosta potilaalta ja kasvoilta näkee, että kiitos on aito. Moni potilas muistaa minut siksi, että olen käynyt kävelyttämässä tai kuntouttamassa heitä eli antanut heille aikaani. En ikinä unohda sitä yli 100-vuotiasta naista, joka teki paperitähtiä ja makrameamppeleita narusta. Paperitähtiä saivat kaikki hoitajat, mutta amppeleita vain osa hoitajista. Minulla on edelleen amppeli tallella.

Työ on kuitenkin rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti. Olen monesti istunut kuolevan potilaan vieressä, kuullut viimeiset hengenvedot ja ollut läsnä, ettei täältä tarvitsisi lähteä yksin.

Hoitohenkilökunnan työtä ei arvosteta tarpeeksi. Työ on vaativaa ja hoitajien pitää venyä paljon. En tee työtä ainoastaan rahan takia, mutta olisi kohtuullista saada kunnon korvaus erittäin tärkeästä työstä. Päättäjien kannattaisi panostaa sote-alan palkkoihin ja työntekijöiden hyvinvointiin, jotta hoitajia riittäisi tulevaisuudessakin. Tälle alalle ei hakeudu tarpeeksi uusia työntekijöitä median nostaman negatiivisen kuvan ja huonon palkkatason vuoksi. Eivätkä alalla jo olevat jaksa tätä kauaa.

Anna Saarinen

Anna

Haluan koko sydämestäni auttaa työlläni ikäihmisiä voimaan paremmin ja kuntoutumaan saamistaan vammoista. Tiimimme jokainen jäsen tekee parhaansa, jotta kuntoutujat pääsisivät palaamaan takaisin arkeensa. Työmme on tehdä itsemme tarpeettomiksi mahdollisimman nopeasti ja kannustaa ja opastaa kuntoutujia niin, että he voimaantuvat ottamaan vastuuta omasta kuntoutumisestaan.

Parasta työssäni on huomata, että pelot hälvenevät, kivut häviävät ja liikkuminen kodin ulkopuolella alkaa taas sujua. On myös mahtavaa nähdä, miten ryhmässä kuntoutujat kannustavat toisiaan. Kuntoutujan kertoessa käyneensä ensimmäistä kertaa itse kaupassa tai uskaltautuneensa taas linja-auton kyytiin on sanoinkuvaamattoman hieno hetki. Koko tiimi iloitsee siitä.

”Terveydenhuollossa työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla. Ihminen on kohdattava ihmisenä. Aina on oltava aikaa kuunnella ja kuulla rivien välistäkin.”

On hienoa törmätä kaupassa tai kaupungilla entiseen kuntoutujaan. Kontrollikäynneillä iloitsemme yhdessä parantuneista tuloksista. Kiitoksena saadut itsetehdyt villasukat, pannukakut, joulutortut ja kortit lämmittävät sydäntä, kun tietää niiden eteen nähdyt tunnit. Lopulta kaikkein eniten voimaa antaa kuitenkin ihmisten kiitollisuus saamastaan avusta. Onnistumisen hetket kannattelevat vaikeinakin aikoina eteenpäin.

Ikuisen jäljen minuun jätti kuntoutujan itsemurhayritys, joka oli ajoitettu kotikäyntiäni ennen. Kuntoutuja ei avannut ovea eikä vastannut puhelimeen. Yhteydenottoni hänen läheiseensä pelasti hänen henkensä, kuten sain myöhemmin kuulla.

Terveydenhuollossa työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla. Ihminen on kohdattava ihmisenä. Aina on oltava aikaa kuunnella ja kuulla rivien välistäkin.

Tapaturmia sattuu kaikille. Sairauksia voi tulla kelle vain. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Miksi siis kaikki työ ei ole samanarvoista?

Lauri Pirkkalainen

Lauri

Olen työskennellyt ensihoitajana hoitotason ambulanssissa noin 10 vuotta. Tämän minä osaan. Ja tätä haluan tehdä. Töissä koen olevani parhaimmillani silloin, kun ihmisellä on suurin hätä.

Elämän nurja puoli kiinnostaa. Se antaa perspektiiviä.

”Toivoisin ymmärrystä siitä, että hoitohenkilökunta tekee työtä pääsääntöisesti samoista syistä kuin kaikki  muutkin: maksaakseen vuokransa, laskunsa, lastensa vaatteet ja perheensä ruuat. Kutsumusta ei voi laittaa leivän päälle.”

Usein meidät hälytetään paikalle, kun ihmisellä menee todella huonosti. Sosiaaliset hätätilanteet ovat lähes päivittäisiä.

Yksittäiset tehtävät tai potilaat eivät yleensä jää juuri mieleen. Tosin nuoren tai lapsen itsetuhoisuus tai kuolema mietityttää lähes aina.

Toivoisin ymmärrystä siitä, että hoitohenkilökunta tekee työtä pääsääntöisesti samoista syistä kuin kaikki muutkin: maksaakseen vuokransa, laskunsa, lastensa vaatteet ja perheensä ruuat. Kutsumusta ei voi laittaa leivän päälle. En kaipaa koronalisiä tai vappusatasia, vaan koko alaa koskevan pysyvän palkkojen korotuksen.

Sari Kalliopää

Sari

Me varhaiskasvatuksessa olemme perheitä ja lapsia varten. Ohjaamme, hoivaamme, opetamme ja tuotamme lapsille elämyksiä, oivalluksia, onnistumisen iloa sekä liikunnan riemua.

Parasta on olla tukemassa askeleita, joiden avulla lapset saavuttavat uusia taitoja.

Kun lapset seuraavat suunnittelemaani pöytäteatteria innostuneina, tai kun ulkona yhteisessä liikuntaleikissä nauru raikaa. Tai kun lapsen silmistä näkyy hämmästys ja riemu, kun kahta väriä sekoittamalla syntyy kolmas. Kun arka lapsi uskaltautuu laulamaan muiden edessä, tai kun nopeasti tulistuva lapsi on oppinut hengittämään syvään, eikä heitäkään tavaroita.

”Ilon hetket jäävät välillä arjen haasteiden jalkoihin. Silloin ei ole aikaa pysähtyä kannustamaan ja kehumaan jokaista kurahousujen kanssa kamppailevaa lasta.”

Nämä ilon hetket jäävät välillä arjen haasteiden jalkoihin. Palaverit, koulutukset, vaka-opettajien työajan erityismääräykset ja sijaisten puute haastaa. Kun aamuvuoro on jo lähtenyt ja kahdelle kasvattajalle jää 19 lasta, ei olekaan aikaa pysähtyä rauhassa kannustamaan jokaista kurahousujen kanssa kamppailevaa lasta.

Nämä saavat ihmisen väsymään.

Vaikka työ ottaa, se myös antaa energiaa. Hiekkakakkujen urakointi, lumipallojen tarkkuusheitto, tiimikaverin kanssa draamahetken luominen lennosta. Tässä työssä saa olla läsnä täysillä, varomatta kuraa tai hikoilua.

Eijamari Kokkonen

Eijamari

Olen työskennellyt hoitoalan eri yksiköissä jo lähes 30 vuotta. Koskettavin hetki pitkällä työurallani oli eräs jouluinen kohtaaminen vanhustenyksikössä. Syötin vuodepotilaalle jouluruokaa ja kerroin, mitä milloinkin lusikkaan laitoin. Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat valua potilaan poskille, hän otti minua kädestä ja sanoi kiitos.

Mitä siinä tapahtui?

Vaikka tämä mummo ei kyennyt enää itse syömään ja ruoka oli soseutettua, hänelle oli merkityksellistä tietää, mitä ruokaa hän kullakin lusikallisella söi. Hän nautti eri ruoista. Hänelle varmaan nousi vuosikymmenten takaiset joulut mieleen. Liikutuimme molemmat.

Tästä jouluisesta hetkestä on kulunut liki kymmenen vuotta, mutta se on jäänyt mieleeni arvokkaana kohtaamisena. Kiireisen työelämän keskellä annoin oikeaa aikaa hänelle, joka oli elämänsä loppupäässä voimatta enää itse juurikaan vaikuttaa päiviensä kulkuun. Hän sai kunnioittavaa ja läsnä olevaa hoitoa sekä hyvän joulumielen.

”Kiireisen työelämän keskellä annoin oikeaa aikaa hänelle, joka oli elämänsä loppupäässä voimatta enää itse juurikaan vaikuttaa päiviensä kulkuun.”

Toivon meille jokaiselle hoitoalan työntekijälle aikaa tehdä tätä tärkeää työtä, jotta näitä muistoja jäisi muiltakin päiviltä kuin joululta. Kohtaaminen muistuttaa minua edelleen ihmisyydestä työssämme: Kunnioita potilaan muistoja ja anna hänelle mahdollisuus niihin. Ole ihminen ihmiselle.”

Kirsi Junnila

Kirsi

Olen työskennellyt koko parikymmenvuotisen urani ikäihmisten kanssa, viimeiset viisi vuotta muistisairaiden asumispalveluissa. Olen aina kokenut työni tärkeäksi ja merkitykselliseksi, mutta toki myös tuntenut ajoittain valtavaa riittämättömyyden tunnetta ja ahdistustakin.

Oman elämänkokemuksen karttumisen myötä koen, että mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin osaan toimia asiakkaiden kanssa. Läsnäolo ja kanssaihmiseen keskittyminen, aito kiinnostus hänestä ja hänen asiastaan auttavat luomaan hyvän kohtaamisen. Erityisen tärkeää on oppia tuntemaan hoitamani ihmiset. Tällöin pystyn antamaan heille muun muassa turvallisuuden, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia.

Työni merkityksellisyys kristallisoituu arjen pienissä hetkissä. Kun olen itse ollut alavireinen, saan muistutuksen siitä, miksi olen tässä. Muistisairaan asiakkaan vilpitön kiitos ja onnellinen, helpottunut hymy tutun hoitajan tullessa avuksi ovat niitä asioita, joiden avulla työ tuntuu aina tärkeältä. Koskettavia hetkiä ovat myös ne tilanteet, joissa pääsen samalle aaltopituudelle asiakkaan kanssa, vaikka hänen sanallinen kommunikaatiokykynsä meinaa olla hukassa. Tällöin ihminen löytää ihmisen vaikkapa kosketuksen, yhteisen huumorin tai musiikin kautta!

Palkkauksen lisäksi säännöllisen työnohjauksen puute on mielestäni yksi suurimpia pulmia tällä alalla. Työnohjaukseen soisi varattavan rahaa myös vanhustyössä. Se lisäisi omalta osaltaan myös työssä jaksamista.

”Erityisen tärkeää on oppia tuntemaan hoitamani ihmiset. Tällöin pystyn antamaan heille muun muassa turvallisuuden, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia.”

Vanhustyö ei ole koskaan ollut se vetävin hoitotyön osa-alue tai niin sanotusti muodissa. Juuri siksi koen tarvetta puhua ääneen sen tärkeydestä. Vanhustyössä ja erityisesti muistisairaiden kanssa työskentelevillä on oltava hyvin laaja-alaista osaamista. Tätä voi sanoa ihan omaksi erikoisalakseen, koska ikäihmiset ovat usein somaattisesti monisairaita ja muistisairaudet tuovat vielä omat lisähaasteensa toimintakykyyn ja arkeen.

Milad Masudi

Milad

Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2017 ja työskentelen psykiatrisessa sairaalassa. Nautin työstäni, vaikka psykiatrisessa työskenteleminen on haastavaa. Mielenterveys- ja päihdetyössä näen paljon surullisia tarinoita. Tapaan ihmisiä, joilla on raskas ja traumaattinen elämä takana. Heidän kohtaamisensa herättää minussa vahvoja tunteita. Haluan auttaa heitä, ja siksi valitsin tämän alan.

Muutin Iranista sotaa pakoon Suomeen vuonna 2004. Olin vain 11-vuotias. Taustastani, kasvuympäristöstäni ja elämänkokemuksestani on ollut hyötyä työssäni, samoin eri kulttuurien ymmärtämisestä. Puhun montaa kieltä, muun muassa persiaa ja daria. Tästä on ollut apua, kun olen kohdannut maassa vasta vähän aikaa olleita turvapaikanhakijoita. On helpompi auttaa, kun itsellä on ollut samansuuntaisia kokemuksia.

Työ on ajoittain henkisesti raskasta. Oma henkinen puoli pitää olla kunnossa, että jaksaa ja pärjää. Pystyn käyttämään työssä apunani suurimpia vahvuuksiani, joita ovat periksiantamattomuus, empatiakyky ja monikielisyys.

”Ihmiset tarvitsevat meitä hoitajia. Siksi työskentely hoitoalalla tuntuu niin tärkeältä.”

Urani koskettavin hetki oli, kun minut valittiin vuoden 2019 lähihoitajaksi. Tämä vahvisti tunnetta siitä, että työlläni on merkitystä.

Omasta kokemuksesta osaan sanoa, että tälle alalle voi hyvin tulla riippumatta olosuhteista, joista on lähtöisin. Ihmiset tarvitsevat meitä hoitajia. Siksi työskentely hoitoalalla tuntuu niin tärkeältä.

Hanna Kalliomäki

Hanna

Valmistuin röntgenhoitajaksi 20 vuotta sitten. Urani aikana olen saanut työskennellä monipuolisesti niin julkisella kuin yksityiselläkin puolella. Erityisesti rintojen terveys ja sairaudet ovat lähellä sydäntäni. Olen erikoistunut seulontamammografioihin ja hoitanut rintasyöpäpotilaita myös sädehoidossa.

Rintasyöpä koskettaa melkein jokaista suomalaista jollakin tavalla. Haastavaa työssäni on soittaa asiakkaille, kun seulontamammografiakuvissa on löytynyt jotain. Huoli, pelko ja kysymykset puhelun toisessa päässä ovat käsin kosketeltavia. Vaikea on myös se hetki, kun biopsian jälkeen olen asiakkaan lähellä, painan pistokohtaa kylmägeelipussilla ja näen toisen pelon, epätietoisuuden ja sen kaiken, mitä pelko syövästä ihmisessä herättää. Myös sädehoidossa huolet ja pelot voivat olla mukana, samoin hoitojen loppuessa. Hoitaja ei olekaan enää kysymässä miten voit, vaan pitäisikin opetella olemaan taas terve ja pelkäämättä.

”Me hoitajat emme ole kuluerä, vaan terveyttä tuottava tärkeä osa yhteiskuntaa. Me varmistamme vauvasta vaariin, että te voitte kasvaa, opiskella, elää, tehdä työtä ja vanheta saaden hoitoa ja huolenpitoa.”

Meiltä hoitajilta vaaditaan todella paljon empatiaa ja kykyä olla läsnä sekä osaamista keskustella vaikeistakin asioista. Kysyä miten voit.

Me hoitajat emme ole kuluerä, vaan terveyttä tuottava tärkeä osa yhteiskuntaa. Me varmistamme vauvasta vaariin, että te voitte kasvaa, opiskella, elää, tehdä työtä ja vanheta saaden hoitoa ja huolenpitoa. Työ sote-alalla on vaativaa ja uskon, että jokainen alaa vaihtanut olisi halunnut sitä tehdä.

Millaista tulevaisuuden hyvinvointivaltiota rakennamme? Kuka sinua ja minua hoitaa tulevaisuudessa, jos alan palkkausta, resurssiongelmia ja johtamista ei saada kuntoon ja varmisteta alan veto- ja pitovoima? Juhlapuheet on puhuttu. Nyt on viimeinen hetki toimia ja tehdä arvovalinta.

Kollegoilleni haluan sanoa, että arvostetaan toisiamme yli ammattikuntarajojen ja pidetään ääntä osaamisestamme ja työn vaativuudesta. Kukaan ei sitä tee meidän puolestamme.